Eva Agge. Kuva: Pietari Hatanpää

Pääsin mukaan Diakonissalaitoksen järjestämälle Laitakaupungin luokkaretkelle. Kiersimme kohteissa, joissa Diakonissalaitos auttaa heikossa ja haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Tapasimme syrjäytyneitä, paperittomia, korvaushoitoasiakkaita.

Kohtaamamme ihmiset olivat valoisia, ja heidän tarinansa koskettavia.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni koen olevani tervetullut jonnekin”, sanoi korvaushoitoyksikön asiakas.

Kaksi asiakasta kertoi, mikä merkitys korvaushoitoyksiköllä on ollut heidän elämäänsä: huumeidenkäyttö on vähentynyt tai loppunut, elämään on tullut sisältöä. On punttisali, treenikämppä ja työtoimintaa.

Monien tarinoissa korostui se, että he ovat saaneet ihmisarvonsa takaisin.

Korvaushoitoyksikössä pyritään vankilakierteen loppumiseen ja tartuntatautikierteen katkaisuun. Päihteettömyys tulee kaupan päälle bonuksena, jos on tullakseen. Yksikössä on vahva yhteisöllisyyden tunne, ihmiset ovat hoidossa sairauden takia. Korvaushoitolääkitys mahdollistaa hoidon, ja psykososiaalinen kuntoutus tuottaa tervehtymisen.

Yksi korvaushoitoasiakkaan kommentti jäi erityisesti mieleen. Hän ei keksinyt mitään negatiivista sanottavaa korvaushoitoyksiköstä, mutta sen sijaan hän sanoi kohtelun julkisessa terveydenhuollossa olevan ala-arvoista.

”Kun papereista on nähty, että olen entinen narkomaani, minuun aletaan heti suhtautua kuin minulla ei olisi edes ihmisarvoa.”

Ketä tuollainen kohtelu auttaa? Mitä asiaa se vie eteenpäin?

Haluan kuitenkin uskoa, että sairaanhoitajien parhaimmisto, kovan luokan ammattilaiset, ovat hyviä tässäkin asiassa: ihmisten tasa-arvoisessa kohtaamisessa ja auttamisessa. Uskon myös, että omaa käyttäytymistään voi muuttaa, jos tarvetta on. Kannattaa pohtia, onko?

Eva Agge
Päätoimittaja

Lue lehteä digitaalisesti: http://shlehti.sairaanhoitajat.fi/

 

Att vara välkommen någonstans  

Jag fick komma med på Laitakaupungin luokkaretki (Klassutfärd till stadens utkanter) som ordnas av Diakonissanstalten. Vi gick omkring till ställen där Diakonissanstalten hjälper människor i svag eller sårbar ställning. Vi träffade utslagna, papperslösa, substitutionsklienter.

Människorna vi mötte var ljusa och deras historier berörande.

”För första gången i mitt liv upplever jag att jag är välkommen någonstans”, sade en klient vid substitutionsenheten.

Två klienter berättade vilken betydelse substitutionsenheten har haft för deras liv: användningen av knark har minskat eller upphört, livet har fått innehåll. Det finns gym, träningslokal och arbetsträning.

I mångas historier betonades att de fått tillbaka människovärdet.

Vid substitutionsenheterna strävar efter att få slut på den onda fängelsecirkeln och bryta den onda infektionscirkeln. Frihet från knark kommer som bonus på köpet om det vill sig. Enheten har en stark samhörighetskänsla, människorna får terapi för sjukdom. Substitutionsmedicineringen möjliggör terapin och den psykosociala rehabiliteringen ger tillfrisknande.

En kommentar av en substitutionsklient fastnade speciellt i mitt minne. Hen kom inte på något negativt att säga om substitutionsenheten men i stället sade hen att bemötandet i den offentliga hälsovården är undermåligt.

”När man set i pappren att jag är före detta narkoman börjar man genast förhålla sig till mig som om jag inte ens hade något människovärde.”

Vem blir hjälpt av sen sådan attityd? Vilken sak förs vidare av sådant?

Jag vill ändå tro att de bästa bland sjukskötarna, den hårda klassens yrkesfolk, är bra även i denna sak: i att bemöta och hjälpa människor jämlikt. Jag tror också att man kan ändra på sitt eget beteende om det behövs. Det är det skäl att tänka på om det behövs.

 

Översättning Hans Falck

Eva Agge
Chefredaktör

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.